Mun on kauhean vaikea puhua tunteistani. Tai osoittaa niitä millään muullakaan tavalla. Se johtuu siitä, ettei meillä kotona liiemmin ollut tapana tunteilla. Mielipiteet ja tunteet piti pitää itsellään. Minusta se on sääli, sillä juuri nehän ovat kaksi tärkeää yhdistävää tekijää ihmisten välillä. Haluaisin oppia oikeasti avoimeksi ihmiseksi. Ei niin, että minun tarvitsisi jokaiselle vastaantulijalle kertoa kaikki itsestäni, vaan niin että elämäni tärkeät ihmiset näkisivät oikean minäni ja ajatukseni. Ja ne ihmiset, joiden haluaisin joskus tulevan tärkeiksi ihmisiksi. Luulenpa, että suurinkaan osa elämäni ihmisistä ei tiedä olevansa minulle tärkeitä. Mutta ilman heitä en olisi mitään. Olen tämän asian takia menettänyt varmasti monta ihmistä elämästäni - tai he ovat jääneet jokseenkin etäisiksi. Jokseenkin olen kokenut tämän asian myön hieman noloksi, sillä yleensähän naisten odotetaan olevan parempia puhumaan tunteistaan kuin miesten - ja minun suhteissani minä olen aina ollut se, joka ei pukahdakaan. Ehkä ensimmäinen askel onkin ollut asian myöntäminen itselleni. Seuraavaksi voisin varmaan oppia kertomaan asiasta elämääni tuleville ihmisille, niin ettei heidän tarvitsisi ihmetellä ja pitää minua kylmänä, pinnallisena ja etäisenä. Eräiden ihmisten kohdalla tämä on valitettavasti jo myöhäistä, mutta kai niitä uusiakin mahdollisuuksia vielä tulee..

Mun tavote tälle ikävuodelle on tavallaan ollut vihdoinkin oppia olemaan oma itseni. Että oppisin näyttämään oman itseni, pelkäämättä muiden reaktiota ja arvostelua. Tosiasia kun on se, että olen ihan kiva ihminen - ihan tavallinen siis. Ja järjellä ajateltuna harvempi ihminen edes arvostelee päin näköä ketään. Ongelma onkin siis (melkein) aina ollut vain omassa päässäni. Kaikki menneisyyden tapahtumat ovat vaan saaneet minut lukitsemaan oman itseni johonkin syvälle sisälleni. Ja tämä on aiheuttanut sen, etten aina koe olevani oikein elämässä kiinni, koska en ole ollut vapaasti se "oikea" minä. On vaikeaa muuttaa omia pinttyneitä ajatus- ja käytösmalleja, mutta se on mahdollista - siihen haluan uskoa. Ja hetkittäin jo näen työni tulokset.

Vahva ihminen. Millainen se on? Sellainen, joka pärjää ja jaksaa kantaa kaikki maailman murheet harteillaan? Vai sellainen, joka osaa olla välillä pärjäämättäkin ja pyytää tukea omiinkin murheisiin? Mä olen aina ollut se, joka jaksaa ja joka on "vahva" - on pakko ollut olla, ei ole ollut kenen puoleen kääntyä vaan minun puoleen on aina käännytty. Mä olen viime aikoina opetellut olemaan myös heikko. Olen hokenut itselleni, ettei mun kaikesta tarvitse selviytyä yksin ja mun ei tarvitse yrittää olla täydellinen. Ja mä voin kääntyä ihmisten puoleen, niinhän nekin kääntyy mun puoleen.

Miksköhän mä olen tehnyt tästä näin negatiivisen blogin? Tämän perusteella saa varmasti kuvan todella ankeasta, itsesäälissä rypevästä ihmisestä. Vaikka totuus on se, että olen oikeasti positiivinen ihminen ja olen useammankin esteen elämässä selättänyt enemmän tai vähemmän kunnialla. Tottakai joskus itken yksin kotona omaa surkeuttani, mutta se on ollut aivan tietoinen valinta itseltäni, että suhtaudun elämään tuulta päin-asenteella, ja pienistä ei valitella. Tietenkin ikävät asiat pitää kohdata eikä niitä saa jättää käsittelemättä. Mutta en myöskään tykkää siitä, että niissä jäädään pulikoimaan ja niihin palataan aina uudelleen ja uudelleen. Elämä on liian lyhyt ainaiseen sadepilveen, on paljon kivempaa nähdä se pilkistävä aurinko sieltä takaa. (Vaikka tykkään myös sateesta, sekin voi olla välillä ihan virkistävää .)

Miten tää on nyt taas niin vaikeeta? Kyllähän mä tästä vielä nousen, se on selvää, mutta miks sitä pitää aina koukata pohjan kautta?

Lapsena mä olin kiinnostunut vääristä asioista, ajattelin vääriä ajatuksia ja puhuin väärin. Unelmani ja mielipiteeni olivat aina väärin, väärin, väärin. Niinpä jossain vaiheessa aloin esittämään jotakin, mitä en ollut. Yritin olla "niinkuin muut". Minusta tuli lopulta todella ärsyttävä. En kuitenkaan osannut enää lopettaa. En osannut olla oma itseni, koska en tiennyt enää kuka olin. Meni kauan, ennen kuin lopulta myönsin tilanteen itselleni. Ja vielä kauemmin menee, ennen kuin oikeasti taas löydän itseni. Hyvällä tiellä ollaan, mutta matka on pitkä.

Entä jos mä en kuulu mihinkään? Mä olen ihan irrallaan. Elänkö mä oikeesti niinkuin haluan? Ajassa kiinni. Tuntuu, että elämä vaan lipuu. On aina lipunut. Ja minä katson vierestä. Enkä kuulu mihinkään.

Mä voisin vaikka seuraavaks ihastua.

Jos vaan joku ihastuttava tulis mun elämään.